elämäntapa

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi 💔

Mulla ja liikunnalla on parisuhdekriisi. Meillä ei ole ollut riittävästi yhteistä aikaa eikä iloisia hetkiä, sen sijaan meillä on kommunikaatiovaikeuksia, pettymyksiä, jatkuvia taukoja ja sitoutumattomia osapuolia. Onneksi meillä on koko mun elämän mittainen historia ja niin paljon hyviä yhteisiä kokemuksia, että tiedän, että tästäkin päästään yli ja me löydämme kyllä taas toistemme luokse!

Mun treenaaminen on ollut jo useamman vuoden tosi ailahtelevaa. Uupumus alkoi laittaa kapuloita rattaisiin jo 2020 ja sen jälkeen vuosiin on mahtunut täystaukoja, kevyttä arkiliikuntaa ja aktiivisempaa treeniä vaihtelevin suhdantein. Niin ja yksi raskaus ja uudenlainen arki, uudenlaisilla prioriteeteillä <3 Viime kesänä odotin tosi innolla työelämään paluuta ja olin luonut mielessäni upeita mielikuvia siitä, miten jatkossa treenaan ennen/kesken työpäivää ja näin ollen ehdin työajan ulkopuolella myös viettää aikaa kotona lapsen kanssa ja mahdollistamaan myös  (vanhempainvapaalla olevalle) puolisolle omaa aikaa. Mun kuvitelmat ei kuitenkaan ihan kohdanneet realiteettien kanssa ja töitä olikin vähän enemmän kuin olin ehkä mielessäni ajatellut. Yrittäjänä tää oli toki erittäin positiivinen ongelma ja etenkin hoitovapaan jälkeen otin myös lämmöllä vastaan kasvaneen tulotason ja priorisoinkin äkkiä työt enkä liikuntaa, matkaan mahtui myös pitkiä sairastelukierteitä ja imetyksen lopettamisen jälkeen pahentunut migreenitilanne. Syksy tuntui kaikkinensa melko raskaalta ja päätin keventää vähän työkuormasta alkuvuoteen – taas uusi mieletön suunnitelma siitä, miten saan arkeen aikaa omalle treenille, palautumiselle ja kaikenkaikkiaan itselleni ja hyvinvoinnilleni.

Kuva: Jyri Sulander

Tuli tammikuu, tuli tauti jos toinenkin, tuli yksi sormileikkaus ja mitänäitänyton. Helmikuu on jo päässyt pitkälle ja edelleenkään mulla ei ole liikuntarutiinia.  Ei niin minkäänlaista. Sen sijaan uuteen kaupunkiin muuttaminen tuntuu etäännyttäneen mut liikunnasta lähes täysin. Tuntuu työläältä selvitellä missä olisi saleja, minkälaisia saleja, miten pääsen sinne ja mitä kaikki maksaa. Sitten, kun vihdoin saa lähdettyä johonkin täytyy ihmetellä minne saa auton parkkiin, mistä mennään sisään ja mikä avainkoodi pitää syöttää minnekin, missä on pukuhuone, missä on yhtään mitään, ja niin – mitähän täällä nyt sitten tänään tekisi. Ja mikä on mulle hyvin poikkeuksellista: Treeni ei ole edes tuottanut mulle hyvää fiilistä! Treenaan lemppariliikkeitä, vaikka ne ei oikeestaan huvita, lasken toistoja, lisään painoja, teen rutiininomaisesti asioita, mutta ilman mitään fiilistä. Treenin jälkeen totean, että noh - tulipa nyt käytyä, vaikkei tästä nyt jäänyt oikein käteen muuta kuin korkeintaan huono fiilis siitä, että miten tämä nyt tuntuukin näin vaikeelta.   

Mun onnekseni, liikunta on tarjoillut mulle elämänvarrella niin paljon iloa, onnea, onnistumisia, elämyksiä, ystävyyksiä, hyvää fiilistä, henkistä tasapainoa, stressinhallintaa, parempia yöunia ja kaiken kaikkiaan HYVINVOINTIA, että mä tiedän, että se kyllä vielä löytyy. Tiedän, että just nyt meillä on vähän vaikea hetki ja mun täytyy ehkä kokeilla väilllä jotain uutta – ehkä kokonaan uusia lajeja (esim. aikuisten yleisurheilukoulu, uimakoulu ja voimistelu kiinnostaa!), mutta lopettaa ei kannata. Jokainen liikuttu minuutti on hyväksi mun terveydelle – vaikka sitten epäsäännöllisesti ja ei aina niin hyvällä fiiliksellä. Ainakaan en ole niin kaukana rutiinien syntymisestä kuin olisin, jos en lähtisi ollenkaan. Vaikka vähän väliä ollaan jossain taudissa tai mun migreeni riivaa sellaisella raivolla että liikkumaan ei tarvii edes ajatella lähtevänsä ja tuntuu, että rutiiniksi tätä ei voi kutsua vielä aikoihin. Tämä on vaihe (kuten lapsiarjessakin kaikki tuntuu olevan :D), joka menee ohi. Joskus arki mahdollistaa taas selkeämmät rutiinit, jotka ei katkea joka viikkoa jostakin syystä X, silloin liikunnasta on mahdollista tulla taas tapa, osa arkea, jota ei edes kyseenalaista. Silloin liikunnalla on myös mahdollisuus tarjota mulle taas onnistumisen elämyksiä, hyvää fiilistä ja tasapainoa.

Esimerkki liikunnan tarjoamista iloista vuosein saatossa: Ihmiset <3 Ja esimerkiksi tää ihana yhteistyö Népran kanssa! Kuva: Julius Töyrylä

Kaikki tämä saa mut miettimään kaikkia niitä ihmisiä, joilla EI OLE näitä kokemuksia liikunnasta. Jotka eivät ole olleet lapsena luonnostaan liikunnallisia, eivät ole harrastaneet nuorena aktiivisesti jotain lajia ja saaneet sen tuomia yhteenkuuluvuuden, onnistumisten ja pettymysten tunteita ja kokemuksia, eivät ole tykänneet koululiikunnasta vaan päinvastoin mahdollisesti saanut sieltä pelkkiä huonoja muistijälkiä liikkumisesta. Jos minulle – liikunnan ammattilaiselle, aktiiviselle henkilölle, jolle liikunta on aina ollut asia, jossa olen hyvä, jossa onnistun ja joka pääsääntöisesti kohottaa mun itsetuntoa ja fiilistä – kipuilen liikunnan säännöllisyyden, tauon jälkeen liikunnan pariin palaamisen ja hyvän fiiliksen löytämisen kanssa, niin miten – MITEN – pääsevät liikunnanmakuun ne joille tämä ei ole luontaista? Työtä, tahtoa ja päättäväisyyttä täytyy olla to-del-la paljon enemmän, kun muistissa ei ole hyviä kokemuksia treenaamisesta eikä harjoittelu varmasti tunnu aloittavalle liikkujalle ihanalta ja mukavalta “itsensä haastamiselta“ - päin vastoin. Nostan hattua jokaiselle aikuisena liikunnan aloittaneelle ja siihen (ja itseensä) sitoutuneelle. Te olette rautaa! Nostan hattua myös jokaiselle pikkulapsiarkea elävälle, jotka saatte kaiken tämän kaaoksen ja hässäkän keskellä rakennettua omaa hyvinvointianne tukevia rutiineja arkeen ja väistämättä koittavien taukojen jälkeen palaatte sitkeästi niiden pariin. Nostan hattua myös itselleni, että liikun vaikkei se tällä hetkellä ole euforista itsensä ylittämistä ja vaatii minun mittapuullani vähän enemmän eforttia kuin jossain toisessa hetkessä.  

Isossa kuvassa tiedän, että liikunta on edelleen osa minua ja elämäntapani. Vaikka treeni on ehkä vähän epäsäännöllisen säännöllistä, niin säännöllistä kuitenkin. Sitkeästi palaan sen pariin jokaisen migreenikierteen, työrupeaman ja flunssan jälkeen. Ja sehän tässä kaikessa onkin avainasemassa – heittääkö hanskat tiskiin jokaisen vastoinkäymisen jälkeen vai jatkaako siitä mihin viimeksi jäi? Ja hei - tämän päivän treeni (josta jäi käteen siis vain se huono fiilis) ruokki ainakin mun luovuutta ja synnytti tämänkin tekstin, joten - ei huono sekään!

Näillä ajatuksilla kevättä ja aktiivisempaa arkea kohden <3

Liikunta - säännöllisen epäsäännöllisen elämäntapa?

Terveisiä sängyn pohjalta! Syyskuu hurahti käytännössä kokonaan sairastellen. Ensin yksi kokonainen viikko kovan flunssan kourissa kotosalla, sen jälkeen paluu töihin mielestäni jo tervehtyneenä. Kehoni oli kuitenkin toista mieltä ja viikkoa myöhemmin alkoi paine kertymään uudestaan päähän ja sain jälkitautina poskiontelontulehduksen. Lääkärin luvalla ja antibioottikuurin siivittämänä painelin kuitenkin töitä ja taaperoarkea ihan normaaliin tahtiin, kunnes lähes neljä viikkoa kestänyt oireilu meni niin pahasti korvien väliin, että varasin itselleni uuden lääkärin (jossa itkin turhautumistani - olenhan sairastellut koko tämän vuoden aivan poikkeuksellisen paljon ja poikkeuksellisen kovia & pitkäkestoisia tauteja) ja peruin viikon loput työt. Mitään kikka kolmosta lääkärillä ei ollut tarjota, mutta ilmeisesti minun piti käydä ihan lääkärissä saakka kuulemassa käsky: “Lepää nyt hetki hyvä nainen“. Niinpä olen pyhittänyt tämän loppuviikon sängyssä loikoilulle, netflixille, puhelimen turhalle selailulle ja torkkumiselle.

Sen enempää omaa sairastelukierrettäni möyhimättä on ajatukset jo toiveikkaasti kääntyneet kohti liikunnan pariin palaamista. Olen siis ollut reilun kuukauden täysin treenaamatta. Keväällä, kun treeniä tauotti jo kolmatta kertaa joku sitkeä tauti olin välillä aivan maani myynyt. Enkö ihan tosiaan koskaan pääse kunnolla treenirytmiin tai voi asettaa itselleni mitään liikunnallisia tavoitteita, kun aina muutaman viikon jälkeen koko homma menee reisille jonkun taudin takia ja aina saa “aloittaa alusta“ tautien jälkeen? Alkuvuodesta julistin somessakin 10 viikon kestoista peruskestävyyslenkkeilykauttani, jonka treenit jaoin aina lenkin jälkeen muillekin käytettäväksi. Tavoitteena oli siis juosta pk-lenkki viikossa, kymmenen viikon ajan. Projekti kesti lopulta 22 viikkoa. Jo silloin kuitenkin mietin, että mitä sitten? Tärkeintä liikunnallisessa elämäntavassa ei ylipäätään ole tietyn aikaa kestävät “sprintit“ ja “haasteet“ vaan nimenomaan se, että sitoutuu omaan hyvinvointiinsa ja sitä edistäviin asioihin pitkässä juoksussa. Toisin sanoen: vastoinkäymisistä ja tauoista riippumatta, liikunnan pariin palaa sitkeästi, joka kerta.

Kuva: Marika Iivari

Olen muutenkin miettinyt mitä tarkoittaa “aloittaa alusta“? Kuntotaso (niin lihas- kuin aeorbinenkin) ehtii kyllä rapistua ihan urakalla neljän viikon aikana, mutta onko se silti alusta aloittamista? Jo se, että “palaat“ jonkun lajin pariin, sen sijaan, että “aloitat” jonkun lajin, ovat kaksi täysin eri asiaa. Meillä, ei ammatiksemme urheilevilla (eli ns. kuntoliikkujilla), kun on elämässä myös muita, usein tärkeämpiä ja aikaa vieviä prioriteettejä kuin liikunta. Milloin työkiireet tulevat esteeksi, milloin oma tai lapsen sairastelu. Joskus ei myöskään yksinkertaisesti kaiken kiireen keskellä jaksa. Se on tosi ok ja kuuluu elämään. Harva niin kutsuttuja ruuhkavuosia elävä pystyy priorisoimaan liikuntaa täydellisesti. Silloin täytyy vain hyväksyä se, että jokainen liikuttu kerta ja aktiivinen päivä on kotiin päin. Ja antaa itselleen kiitosta joka ikisestä kerrasta, kun tauon jälkeen kaivaa itsensä takaisin salille, lenkkipolulle tai minkä tahansa liikuntalajin pariin.

Tekstini tavoitteena on tänään muistuttaa teitä armollisuudesta ja siitä, että vaikka juuri nyt ei pystyisi sitoutumaan suuriin tavoitteisiin ja tuntuu, että omat treenit tyssäävät jatkuvasti milloin mihinkin esteeseen - ei se haittaa. Tärkeintä on liikkua silloin kun siihen on mahdollisuus. Kun liikunta on elämäntapa, siihen palaa kerta toisensa jälkeen, myös flunssien ja vatsatautien jäljiltä ja sille priorisoi aikaa siinä tavallisessa arjessa. Vaikka tuntuisi siltä, että joudut aina palata voimaharjoittelun kanssa pieniin painoihin ja kiivetä treeni kerrallaan kohti edellisen treenikauden painoja tai palata lenkkipolulla osittain kävelyn pariin, kehittäessäsi keuhkokapasiteettiasi taas sille mallille, että lenkit pystyy edetä kokonaan juosten. Yksikään treeni ei koskaan ole turha ja jokainen liikuttu minuutti on hyväksi sinun terveydellesi. Vaikka se olisi yksi treeni kahdessa viikossa, se on parempi kuin ei yhtään. Niin isossa kuvassa, kuin liikunnan tuomien välittömien positiivisten vaikutusten näkökulmasta (endorfiinit, unenlaatu etc). Ehkä suurempien tavoitteiden ja tasaisemman progression aika on joskus toiste. Nyt armoa, hyvää fiilistä ja liikuntaa sinun arkeesi sopivissa määrin <3

Ihanaa (ja toivottavasti tervettä) viikonloppua!

PS. Arvostan jokaista jättämättä jätettyä “Odotapa vain kun päiväkoti alkaa“ kommenttia :D